Onnistumisen anatomiaa

Koulupoikana Pekolan tienvarsia mittaillessani tuumin usein, miksi koulumatka on niin pitkä. Todellisuudessahan matka ei ollut kuin hiukan reilu kaksi kilometria, mutta pienen pojan jaloille sekin tuntui joskus mahdottomalta. Vuosien saatossa tuo koulutie on lyhentynyt ja tänään tuntuu kuin koulu ja koti olisivat vierekkäin. Tääsä tunnetilassa yritän muistuttaa aina itselleni, että lapselle tuo lyhytkin koulutie on pitkä taival. Ihan kuin itselleni 60 kilometrin työmatka.

Tuolloin tietä kulkiessani en osannut kuvitellakaan, mitä kaikkea siinä matkanvarrella olevat kasvit, eläimet ja rakennukset minulle opettivat. Silloin ei olut asfalttia, vaan tie oli savinen ja usein sateen jälkeen kurainen. Mutta parin metrin päässä tien reunasta oli useita vadelmapuskia, omenapuita ja muitakin puutarhojen kasveja. Siinä sitten poimittiin marjoja ja syötiin omenoita. Eikä kukaan tullut huutamaan meille varkaille.

Nyt yli nelikymppisenä kaipaa joskus tuota koulutien rauhaa ja vapautta. Ei silloin ollut kiirettä tai murhetta tulevasta. Keskityttiin vain siihen hetkeen ja elettiin täysillä. Mihin se tunne on kadonnut? Nyt meitä vaivaa alituinen kiire ja tuska aikatauluista. Lapset hoitoon, auto huoltoon ja taksilla toimistolle. Illalla kiireesti hakemaan autoa huollosta, jotta ehtii lasten kanssa kauppaan ja sitten illan harrastuksiin. Lopulta kiireen vilkkaa kotiin, suihkuun ja nukkumaan keräämään voimia seuraavan päivään samanlaiseen rutistukseen.

Miksi? Miksi pitää kiirehtiä? Miksi on pakko täyttää elämänsä tiukoilla aikatauluilla ja turhilla juoksuilla? Emmekö me enää osaa nauttia kuin nuo nuoret pikkupojat ja -tytöt koulumatkalla? Ei, emme osaa. Meidät on sokaissut mukavuuden halu ja vallan himo. Yhdessä ne aiheuttavat meille jatkuvan tarpeen olla joka paikassa ensimmäisenä ja tekemässä ne ainoat oikeat päätökset. Meistä on tullut suorittajia, joiden ainoa tavoite on olla ykkönen. Epäonnistumista ei hyväksytä. Eikä toisten tekoja voida millään muotoa ymmärtää oikeiksi. Olemme kyynistyneet.

Tämä päivittäinen matkamme tarjoaa kuitenkin ne aivan samat nautinnot kuin sille pienelle pojalle 40 vuotta sitten. Meidän on vain uskallettava nostaa jalka kaasulta ja katsoa sinne tien penkalle. Katsoa sitä pientä tyttöä tai poikaa, joka pienillä jaloillaan taivaltaa tuota koulutietään. Uskaltaa astua ulos autosta, riisua kengät ja nauttia soratien kosketuksesta jalkapohjiimme. Meidän on uskallettava elää.

Samoin meidän on uskallettava katsoa huomiseen ja nähdä se pieni poika tai tyttö taivaltamassa koulutietään. Sitä kahden kilometrin taivalta, jonka voi kulkea jalan. Meidän on uskallettava katsoa huomiseen ja annettava lapsillemme mahdollisuus nauttia niistä koulutien riemuista, joita itse koimme. Emme saa ahtaa lapsiamme takseihin ja busseihin. Emme saa asettaa heitä jo pieninä kiireen ikeeseen. Meidän on annettava heille mahdollisuus nauttia lapsuudesta, koulutiestä ja elämästä. 40 vuoden päästä heillä ei ole enää sitä mahdollisuutta.