Kun isoisä olkihatun osti

Nyky yhteiskunnassa tahdotaan edetä omalla uralla keinolla millä hyvänsä. Jos toisaalla ovia suljetaan, niin sitten käännytään ja etsitän uusia lypsettäviä. Tavoitteena on kuitenkin aina se sama oman edun saaminen. Tästä on syytetty poliittisia päättäjia ihan samoin kuin yrittäjiä tai esimiehiäkin. Työelämässä arvostetaan vain niitä, jotka osaavat luovia karikoiden ohi ja näyttää kykenevänsä toimimaan johdon mielen mukaan, tuloksesta viis. Politiikan kentillä meitä on syytetty monesti jos jonkinlaisista kuppikunnista, hyvä veli -järjestelmistä tai liittoumista väärän puolueen kanssa. Milloinkohan me oppisimme ajattelemaan asioita asioina? Ilman punaista, sinistä tai vihreää väriä. Vähemmistöjen etua pitää jonkun olla valvomassa, mutta mitä enemmän on toimijoita sitä enemmän on erilaisia vähemmistöjä.

Isosetäni, joka oli pitkään kunnallinen vaikuttaja, kertoi minulle ollessani nuori teinipoika, että ”Asioista voi olla mitä mieltä tahansa, kunhan pitää huolen siitä, että kenenkään kunniaa tai yksityisyyttä ei loukata”. Tuolloin, 30 vuotta sitten, olin vielä niin sokea maailman pahuudelle ja yksilöiden kunnianhimolle, että uskoin tuohon lauseeseen kuin sokea opaskoiraansa. Pyrin auttamaan ja toimimaan opiskelukavereideni tukena. Halusin aina löytää sen tavan, jolla olisimme kaikki voineet olla menestyjiä.

Vuodet ovat kuluneet ja isosetänikin on jo siirtynyt yläkerran valtuustoon ja hallitukseen hoitamaan meidän sinne myöhemmin tulevien asioita. Se mikä on muuttunut on, että me emme enää näe ystäviämme ja läheisiämme omien voimavarojemme tuen ja avun kohteena, vaan oman menestymisemme lähteenä. Itsekkyys, rahan ja vallan himo ovat saaneet meistä vallan. Jos vain uskaltaisimme tulla kaapista ulos ja katsoa ympärillemme, näkisimme maailman, jossa kaivataan ihan tavallisia ihmisiä tekemässä asioita tavallisten ihmisten hyväksi.

Nyt meillä on jos jonkinlaista seuraa, liittoa ja unioinia hoitamassa muka pienen yksittäisen ihmisen asiaa. Siihen koneistoon se pieni ihminen vain katoaa, saamatta omalle asialleen edes yhtä välimerkkiä. Kunnissa eri puolueet kiistelevät vaalien jälkeisistä paikkajaoista. Eduskunnassa ja valtionhallinnossa samat puolueet vääntävät kättä EK:n ja ammattiliittojen kanssa. EU:ssa kriisimaat kampeavat itseään mukaan kaivamalla muiden taskuista viimeisiäkin almuja oman itseäisyytensä säilyttämiseksi. Kuitenkin siellä alimmaisena on se pieni ihminen, joka kaipaa toista kulkemaan tätä taivalta yhdessä hänen kanssaan. Auttamaan elämän karikoissa ja nostamaan ylös, kun kompastuu matkalla ja kaatuu.

Me tarvitsemme toisiamme enemmän kuin koskaan. Ihan ihmisinä ja tien kulkijoina rinnallamme. Siihen ei auta kiistelyt puoluepaikoista tai EU:n rahavirroista. Olemme kukin yksilöitä ja meillä on kaikilla perustarpeemme. Jollekin riittää elämiseen pieni yksiö ja sen verran rahaa, että saa ruoan pöytään ja pari kertaa vuodessa uusia vaatteita. Toinen kaipaa apua sairautensavoittamiseen ja kolmas selviytymiseen huomisesta päivästä, kun eilinenkin varastettiin.

Ryhtykäämme siis taisteluun yksilön säilyttämiseksi ja nostamiseksi takaisin siihen arvoon, joka sillä oli 30 vuotta sitten. Heitetään romukoppaan kaikki liitot ja ryhmittymät. Meillähän on kaikilla sama tavoite; selvitä elämästä hengissä viimeiselle matkalle.

Print Friendly, PDF & Email